miten aloin kehittyä juoksussa?

Ratkaisu ei ollut juosta enemmän. Ensin piti saada keho toimimaan paremmin.

Juoksussa voi olla hyvin erilaisessa kohdassa. Joku ottaa ensimmäisiä juoksuaskeleitaan aikuisena, toinen palaa lajin pariin tauon jälkeen ja joku on juossut enemmän tai vähemmän koko elämänsä.

Minä kuulun viimeiseen ryhmään. Juoksija on asunut minussa siitä asti, kun olin noin 13-vuotias, ja kilometrejä on vuosien aikana kertynyt paljon, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Silti vasta nyt koen, että uskallan harjoitella juoksua aidosti tavoitteellisesti.

Se voi kuulostaa ristiriitaiselta. Miten vuosikymmeniä juossut ihminen voi ajatella, että vasta nyt harjoittelu on muuttunut oikeasti kehittäväksi? Omalla kohdallani vastaus löytyy siitä, että vasta nyt kehoa on rakennettu kestämään sellaista juoksuharjoittelua, jota tavoitteeni vaatii ja haluan tehdä.

Ensin piti saada keho kestämään juoksua

Tämä projekti ei alkanut juoksukilometreistä, vaan kuntouttamisesta. Oikean takaketjun hermotus ja voimantuotto eivät toimineet niin kuin niiden olisi pitänyt. Kun oikea puoli ei tehnyt riittävästi omaa osuuttaan, vasen jalka joutui ottamaan enemmän vastuuta. Erityisesti vasen nilkka ja sen alueen jänteet kuormittuivat liikaa.

Siinä tilanteessa ratkaisu ei ollut juosta enemmän. Ensin piti saada keho toimimaan paremmin.

Matkan varrella on tehty paljon töitä hermotuksen, voimantuoton, liikkeen hallinnan ja jänteiden kuormituskestävyyden kanssa. Samalla olen joutunut hyväksymään sen, että kaikkea kestävyysharjoittelua ei voi eikä tarvitse tehdä juosten.

Enkä ole kulkenut tätä matkaa yksin. Valmentajan kanssa olemme suunnitelleet harjoittelua ja sen progressiota, ja fysioterapeutit ovat auttaneet kuntoutuksessa silloin, kun sitä on tarvittu. Silti kyse on ollut koko ajan yhteistyöstä: suunnitelmia on rakennettu sen mukaan, miten kehoni reagoi, mitä harjoittelussa tapahtuu ja mitä kohti olemme menossa.

Korvaavalla harjoittelulla on ollut tässä projektissa valtava merkitys. Se on mahdollistanut aerobisen harjoittelun määrän kasvattamisen ilman, että jalkojen iskuttava kuormitus olisi kasvanut koko ajan samassa suhteessa.

Kaikkia juoksuaskeleita ei tarvitse käyttää samalla tavalla

Juoksua on lisätty asteittain sitä mukaa, kun keho on sitä kestänyt. Samalla on tehty päätöksiä siitä, mihin juoksuaskeleet käytetään. Jos juoksun kokonaismäärä on vielä rajallinen, kaikkia kilometrejä ei välttämättä kannata käyttää samalla tavalla. Minulla peruskestävyyttä on voitu rakentaa paljon korvaavilla harjoitusmuodoilla, jolloin juoksuaskeleita on voitu säästää niihin harjoituksiin, joissa juoksun lajispesifisyydestä saa eniten hyötyä, eli vauhdikkaampaan kestävyysharjoitteluun.

Tämä on muuttanut paljon myös omaa ajatteluani harjoittelusta. Kyse ei ole enää siitä, kuinka paljon juoksen, vaan siitä, mitä varten harjoitus tehdään. Kevyellä harjoittelulla on oma tehtävänsä, vauhtikestävyydellä omansa ja maksimikestävyydellä omansa. Samoin voimaharjoittelulla, palautumisella ja korvaavalla kestävyysharjoittelulla on omat selkeät roolinsa.

Aerobinen kunto ei yksin riitä

Juokseminen on iskuttava laji, eikä hyvä aerobinen kunto yksin riitä. Sen olen saanut itsekin huomata. Vaikka hengitys- ja verenkiertoelimistö jaksaisi, kudokset eivät välttämättä vielä kestä sitä määrää juoksua, jonka muu kunto sallisi.

Lihasten pitää pystyä tuottamaan voimaa, jänteiden ja muiden kudosten pitää kestää kuormitusta ja kehon pitää toimia riittävän hyvin, jotta harjoittelua voidaan lisätä. Siksi voimaharjoittelu, jänteiden vahvistaminen ja tarvittaessa kuntouttaminen ovat olleet minulle yhtä olennaisia osia juoksuharjoittelua kuin itse juokseminen.

Kolmas kesä toi jatkuvuutta

Tämä oli nyt kolmas kesä tätä projektia. Ensimmäinen kesä, jolloin pystyin harjoittelemaan ilman vaivoja. Radalle mennessä sai miettiä, jaksanko – ei enää pystynkö ja kestääkö paikat. Ja kun harjoittelu alkoi pysyä ehjänä, myös tulosta alkoi tulla.

Vammat ja erilaiset vaivat kuuluvat jossain määrin lajiin. Juoksu on toistuvaa ja iskuttavaa, eikä kaikkea voida hallita täydellisesti. Silti ajattelen, että harjoittelun pitäisi lähtökohtaisesti rakentaa kehoa kestämään juoksua, ei jatkuvasti ajaa sitä yli sen, mitä se pystyy vastaanottamaan.

Armollisuus on ollut osa tavoitteellisuutta

Olen tämän prosessin aikana ollut myös paljon armollisempi itselleni kuin ehkä aiemmin olisin ollut. Kaiken ei ole tarvinnut onnistua täydellisesti. Kaikkia harjoituksia ei ole tarvinnut tehdä suunnitelman mukaan, jos keho tai elämä ovat vaatineet muuta. Joskus suunniteltu kova harjoitus on vaihtunut kevyeen, joskus juoksu korvaavaan harjoitteluun ja joskus on ollut parempi levätä.

Aiemmin olisin ehkä tulkinnut tällaisen helposti epäonnistumiseksi tai lipsumiseksi ohjelmasta. Nyt ajattelen, että juuri tämä on osa järkevää ja pitkäjänteistä harjoittelua. Tavoite antaa suunnan, mutta hyvä harjoittelu tarvitsee myös väljyyttä ja kykyä muuttaa suunnitelmia.

Kello ja vauhdit ovat työkaluja, eivät itseisarvoja

Tänä kesänä harjoitteluuni on tullut mukaan aiempaa tarkemmin myös kello ja vauhdit. Olen seurannut enemmän sitä, millä vauhdilla juoksen ja millä kuormituksella tietty harjoitus toteutuu. Minulle se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jokainen lenkki olisi muuttunut numeroiden metsästämiseksi. Päinvastoin. Kun pohja on rakennettu rauhassa, myös numeroita pystyy käyttämään työkaluna ilman, että niistä tulee itseisarvoa.

Oma polku saa näyttää omalta

Ehkä suurin muutos omassa ajattelussani on ollut se, että olen tietoisesti säästänyt itseäni vertailulta. On todella helppoa katsoa, kuinka paljon joku toinen juoksee, millä vauhdeilla hän tekee harjoituksia tai millaisia tuloksia hän saavuttaa. Se voi kuitenkin viedä huomion pois siitä, mikä omassa harjoittelussa on olennaista.

Minun juoksijan polkuni ei tarvitse näyttää samalta kuin muiden. Minun ei tarvitse juosta samoja kilometrimääriä, harjoitella samalla tavalla tai edetä samalla aikataululla kuin joku toinen. Tämä on minun kehoni, minun taustani, minun tavoitteeni ja minun elämäni.

Ja juuri siksi tämän polun kuuluukin näyttää minun näköiseltäni.

Olen koko tämän projektin ajan ajatellut, että haluan katsoa tämän kortin. Nyt tai ei koskaan. Haluan nähdä, mihin pystyn, jos teen tämän kunnolla, kärsivällisesti ja pitkäjänteisesti. Ehkä uskallan myös vasta nyt ottaa oman juoksemiseni näin tavoitteellisesti – ilman vahvaa seurataustaa tai nuoruuden kilpailuvuosia olen pitkään ollut enemmän juoksija omilla poluillani kuin radalla.

Enkä koe olevani myöhässä.

Itse asiassa epäilen, että aiemmin kärsivällisyyteni ei olisi riittänyt tähän. Jos joskus olen laskenut kilometrejä tai lenkkipolulla vietettyä aikaa, nykyään katson paljon enemmän kehitystä. Pystynkö tekemään harjoituksia, joihin en ennen pystynyt? Kestääkö keho enemmän kuin vuosi sitten? Juoksenko samalla rasituksella kovempaa? Palaudunko paremmin? Pystynkö harjoittelemaan ehjänä ja ilman sairastumisia viikosta ja kuukaudesta toiseen?

Siinä ovat nykyään ne mittarit, jotka kiinnostavat minua eniten.

Tavoite antaa harjoittelulle suunnan

Tavoitteet ovat silti tärkeitä. Ne antavat harjoittelulle suunnan ja auttavat tekemään valintoja. Viiden kilometrin harjoittelu näyttää erilaiselta kuin kymmenen kilometrin, puolimaratonin, maratonin tai polkujuoksun harjoittelu. Eri matkat vaativat erilaisia ominaisuuksia ja myös eri tavalla rytmitettyä harjoittelua.

Mutta tavoitteen ei tarvitse olla valtava. Se voi olla tietty aika, ensimmäinen juoksutapahtuma, parempi tuntuma omaan juoksuun tai yksinkertaisesti halu nähdä, kuinka hyväksi juoksijaksi voi omista lähtökohdistaan tulla.

Tapahtumat ovat yksi hieno osa matkaa

Ja sitten ovat tapahtumat.

Minulle ne ovat yksi hieno osa tätä matkaa. Ne antavat harjoittelulle päivämäärän ja mahdollisuuden kokeilla, mihin työ on vienyt. Aikuisiällä olen ollut jokaisella lähtöviivalla aidosti kiitollinen siitä, että olen päässyt siihen. Ja joka kerta olen tuntenut kuuluvani sinne.

Ei tarvitse olla nopein. Ei tarvitse olla ammattilainen. Samalla viivalla voi olla ensimmäiseen viiden kilometrin tapahtumaansa osallistuva ihminen ja vuosia kilpaillut juoksija. Jokaisella on oma historiansa ja oma tavoitteensa.

Minulle tapahtuma ei ole koko harjoittelun tarkoitus. Se on yksi pysäkki matkalla ja mahdollisuus nähdä, mitä siihen mennessä tehty työ on saanut aikaan.

Tätä ajattelua haluan viedä myös omaan juoksuvalmennukseeni

Oma kokemukseni on muuttanut myös tapaani ajatella juoksuvalmennusta. En usko siihen, että kuntoilevan aikuisen juoksuharjoittelussa pitäisi vain lisätä kilometrejä. Ensin pitää rakentaa kokonaisuus, jota keho kestää. Siihen voi kuulua juoksua, voimaharjoittelua, korvaavaa kestävyysharjoittelua, jänteiden kuormituskestävyyden kehittämistä, kuntouttamista ja ennen kaikkea palautumista.

Sen jälkeen voidaan miettiä, millaiset juoksuharjoitukset vievät juuri omaa tavoitetta kohti.

Jos tavoitteena on kehittyä juoksijana, pitää tietenkin juosta. Mutta varsinkin aikuisella kuntoilijalla kokonaisuus ratkaisee: mitä keho kestää, mistä harjoitusvaste kannattaa hakea ja miten harjoittelusta saadaan riittävän pitkäjänteistä.

Juuri tätä kokonaisuutta rakennamme myös omissa juoksuvalmennusryhmissäni. Harjoittelun tarkoitus ei ole vain kerätä kilometrejä, vaan ymmärtää, mitä harjoitellaan, miksi sitä harjoitellaan ja miten omaa juoksua voidaan viedä eteenpäin oma keho, lähtötilanne ja tavoite huomioiden.

Juoksussa voi kehittyä vielä aikuisena. Minä ainakin haluan nähdä, kuinka pitkälle.

Ja ehkä kaikkein tärkeintä on se, että matkan ei tarvitse näyttää samalta kuin kenenkään muun. Oma polku saa olla hidas, mutkitteleva ja välillä myös keskeneräinen.

Kunhan se vie eteenpäin.