Mun eka triathlon – uikkareissa, pienessä paniikissa ja palkintopallilla

Muistan, kuinka ylpeä olin ensimmäisen triathlonin suoritettuani. Vuosi oli 1999 ja olin ensimmäinen nainen maalissa.
No okei – olin ainoa nainen koko kilpasarjassa, joten voitto oli ehkä siltä osin melko helppo.

Ainoa, mistä piti suoriutua:
– uintikierros pohjattomassa ja pimeässä Petäjälammessa
– 20 kilometrin pyöräily kylälle
– ja lopuksi 5 kilometrin juoksu maaliin.

Toinen asia, jonka muistan vielä kirkkaammin, ovat kaikki matkan aikaiset kauhut. Lähdössä jännitti niin paljon, että oksetti. Mulla oli päällä uikkarit – suurimmalla osalla mustat, ammattimaiset kumipuvut. Uinnin aikainen suunnistaminen oli kaikkea muuta kuin helppoa. Ja heti sen jälkeen kaaduin rantaan viritetyn pressun päälle – kuten taisi tehdä lähes jokainen märillä jaloillaan.

Vaatteiden vaihto meni sen verran pieleen, että pyöräilin kylälle ihan vaan uikkareissa. lla Helkaman Yanomany-citymaasturi – edelleen mökkikäytössä.

Ja huipennuksena juoksin maalia kohti, isän selostaessa tilannetta vieressä pyörän päällä kuin omassa kisastudiossa. Lisäksi koko reitin ajan mietin, ollaanko me edes oikealla reitillä.

Silti -pääsin maaliin. Siksi oli hämmentävää kuulla maalissa, että olin myös miesten sarjassa ihan kelpo tasolla -kuudes. Se toi iloa – sellaista, joka tallentui kehoon ja mieleen.

Tämä ei jäänyt viimeiseksi triathloniksi – vaikka niin silloin hetken ajattelin.
Seuraavassa postauksessa kerron, mitä tapahtui vuosien tauon jälkeen, kun palasin takaisin starttiviivalle.